Ei mikään läpihuutojuttu

Reilun viikon päästä Kummityttö saa kasteen ja Kummitäti on ihan virallisesti Kummitäti. Se ei ollut ihan itsestään selvää, sillä Kummitytön äiti on eronnut kirkosta kuten moni muukin nuori aikuinen pääkaupunkiseudulla. Kummitytön isä kuuluu kirkkoon.

Vuonna 2012 syntyneistä suomalaisista 75 prosenttia kastettiin luterilaisen kirkon jäseniksi. Se on vielä varsin paljon, mutta pääkaupunkiseudulla kasteiden määrä vähenee vauhdilla. Viime vuonna kastettujen helsinkiläisvauvojen osuus oli jo alle puolet, 49,5 prosenttia. Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi Lapuan hiippakunnan seurakunnissa kastettujen osuus oli vielä 80,4 prosenttia (lisää tilastoja täältä).

Muutos on ollut nopea. Esimerkiksi Vantaalla kastettujen osuus oli vielä vuonna 2005 81 prosenttia, vuonna 2012 enää 58. Merkille pantavaa on, että osa kastamatta jäävistä lapsista on sellaisia, joiden molemmat vanhemmat kuuluvat kirkkoon. 

Seurakunnissa on herätty tähän ja alettua miettiä, miten kasteesta voitaisiin kertoa ja vanhempia tukea kristillisessä kasvatuksessa. Tästä esimerkkeinä Pienelle parasta –kampanja Helsingissä ja Vantaalla ja Minä olen ihme –projekti Hämeenkylän seurakunnassa. On myös järjestetty kastetapahtumia, jossa seurakunta tarjoaa papin, tilat ja kakkukahvit, vanhemmat voivat vain ilmoittautua ja tulla paikalle vauvan tai vähän isommankin kastamattoman lapsen tai nuoren kanssa.

Syitä jättää lapsi kastamatta on monia. Kirkosta eroaminen on yleistynyt. Uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien määrä on kasvanut. On paljon perheitä, joissa toinen vanhemmista kuuluu kirkkoon, toinen ei, on kahden uskonnon perheitä. On ehkä helpompi perustella sitä, miksi lasta ei kannata kastaa kuin miksi kannattaa. Kasteessa on aina jotain mystistä. Mitä siinä oikeastaan tapahtuu? Onko se lapselle hyväksi? (Tästä teemasta myöhemmin)

Helsingin seurakunnat tekivät vuonna 2011 kyselytutkimuksen, jossa selvitettiin lapsensa kastamatta jättäneiden kirkon jäsenten ajatuksia. Kysely lähettiin 329 vanhemmalle, joista 110 vastasi.

Tärkeimmäksi syyksi kastamatta jättämiseen vanhemmat mainitsivat sen, etteivät he halunneet päättää lapsensa kuulumisesta uskonnolliseen yhteisöön. Vastaajista viidennekseen vaikutti puolison kielteinen kanta. 

Osa koki, että lapsen hengellisen kasvun tukemiseen ei tarvita kirkkoa. Oli myös niitä, jotka kokivat kastejuhlan järjestämisen hankalaksi. Vauva vie voimat, uusperhekuviot ovat hankalia. Olipa syy mikä tahansa, yksi asia on selvää: kaste ei ole enää mikään automaatio, vaan monelle ihan tietoisen valinnan tulos. Se ei ole pelkästään huono asia. Vanhemmat haluavat tietoa, he haluavat pohtia, mikä on lapselle hyväksi, mitä ajattelevat uskonnosta, mitä kirkkoon kuuluminen on. Saavatko he vakuuttavia vastauksia? Voiko kaikkiin kysymyksiin edes vastata tyhjentävästi?

Ps. Syvällisen pohdinnan ja tilastomyllytyksen jälkeen loppukevennys: Kummitäti ja Kummityttö tapasivat eilen toisen kerran. Toinen tapaaminen sujui lähestulkoon samoin kuin ensimmäinen: Kummityttö alkoi itkeä Kummitädin sylissä, nukkui, söi ja kitisi vähän lisää. Oli jotenkin yhä enemmän itsensä näköinen, hiuksia oli tullut lisää. Huutaessaankin hyvin söpö.